Kotiportilla ihmettelen yhä uudelleen kesän kukkasiani jotka tekevät jo neljänsiä nuppujaan, nekään eivät anna periksi vaikka ympärillä maa peittyy sateenkaaren lehdistä ja syyssade ropisee polulle, puhdistaa kesän kiireitä askeltemme alta. Ajan pihaan ja katselen vanhaa kiviaitaa joka löytyi tien vierestä, unohduksista villiruusujen alta kuin Ruususen linnoissa, mietin. Sen ylle haluaisin lyhtyjä roikkumaan, säkkipimeän ajan majakaksi variksille ja peuroille, kyläläisille.
Porstuassa odottaa kori pullollaan narsissin sipuleita, kevään juhlien kukkasista talteen otettuja, odottavat pieniä lapioita ja innokkaita kaivajia. Tein minä pillin pajupuusta, toki vain pajupuusta soi mielessäni. Ajattelen puutarhaa vain muutama hetki sitten kun kuopus kirahvipaidassaan ja kimallekengissään pyörittää hulavannetta, laulelee samaa säveltä. Toinen tytär soittaa auringon kilossa lintukirjan ääninauhaa, ei millään malta olla sisällä vaan makoilemme kaikki tilkkupeitolla nurmikolla. Kultalintuja, sanoo hän. Puiden oksilla näkyy oikeitakin lintuja, hyppivät ohdakkeissa kukkasesta toiseen. Pappa toi kurjensulan matkoiltaan, pienin käyttää sitä sulkakynänä. Teemme ensi keväänä ihan oikeat pajupillit kaikille, päätän ja hymyilen itsekseni voiko pajupillin ohjetta etsiä verkosta, ja tiedän tekeväni sen silti.
Lapset leikkivät iltapäivällä ohranjyvillä, haluavat oljille laukkaamaan keppihevosillaan, muistelevat nauraen miten ajettiin sänkipellolla kurkia takaa autolla. Mies kertoo nähneensä epätavallisen paljon haukkoja erään peltomaan yllä. Jostain siniseltä taivaalta kuuluu lentokoneen ääni ja ajatukseni käväisevät Tove Janssonin pienessä kotisaaressa, ehkä lokin ääni lintukirjasta vie mennessään merelle. Pensastasku, mustarastas, punarinta.. Ensimmäinen mahtuisi pienimmän taskuun turvaan, niin kuin pehmohiiri nukenhattuun nukkumaan, sängyn tolppaan että uni tulisi.
Vedän kumisaappaita jalkaani metsäretkeä varten, on jo kylmempää aamuisin. Haluaisin täyttää siilot noilla eilisillä aurinkopäivillä kun haikeus päättyvästä kesästä on jo läsnä mutta kaikki loistaa vielä. Aarteita päivien ketjussa.
Hengähdetään hetkeksi sanoo kuopus monta kertaa puolukkametsässä kun marjan marjaa ei näy missään. Hengähdämme, meillä ei ole kiire mihinkään, ja kun sitten jatkamme matkaa huomaamme että metsän jälkeisellä aurinkopaikalla meitä odottaa puolukanpunainen matto.
Hengähdetään vaan.
