perjantai 30. elokuuta 2013

huvipuistossa

Tytär lähettää lentosuukkoja takaisin kun lähetän niitä hänelle vanhan tallin suulta. Kuivuri humisee emmekä kumpikaan kuule mitään mutta näemme hyvin, toisemme ja tämän kuulaan loppukesän päivän. Olemme ystävän kanssa kunnostaneet pihapiirin tallia, koiria pyörii ympärillä, ystävän pieniä lapsia, välillä nukkuu, välillä herää ja syö, konttaa isolla nurmikolla joka on taas ehtinyt kasvaa pitkäksi, jää pienten sormien väliin hyvin. Esikoinen lähtee kylän taksilla esikouluun, kuopus jää viltille varjoon istumaan, syömään pikku puusta löytämäänsä päärynää.Vilkuilen puhelimestani kelloa, olen saanut tehtäväkseni sammuttaa kuivurilta jotain minkä nimeä en muistakaan enää mutta tiedän mistä sen sammutan kun se on tyhjä. Kuljen ylläni mieheni haalarit ja vanhat tossut, tunnen itseni enemmän emännäksi kuin pitkään aikaan. Mieleeni nousee muistoja aiemmista haalareistani opiskeluajoilta. Viihdyn näissä paremmin. Sidon ne vyötäisille, pihalla paahtaa aurinko ties kuinka monennetta päivää, kuin villissä lännessä kuvittelen, ilmassa leijuu kuumaa pölyä ja vain kuivat aavikkokerät puuttuvat pihalta pyörimästä.

Käyn kastelemassa kukat jotka rönsyävät ulos laatikostaan tallin seinustalla, muistan miten alkukesällä ajattelin etteivät ne taida kasvaa kovin hyvin tänä vuonna. Kerään lasten tavaroita matkalla talolle, muuntaudun kotihengettäreksi ja laitan päivällisen alulle, tiedän että huomenna emännäntehtävät ovat talossa sisällä kun viikonloppuna odotamme matkalaisia. Keltaisia lehtiä tipahtelee tasaiseen tahtiin polulle.

Ennen iltapesua juoksemme tyttöjen kanssa vielä kotipellolle, jonne vanha isäntä on päivän aikana taikonut olkipaaleja. Lasten mielestä niitä jatkuu silmänkantamattomiin. Pilvet näyttävät lempeiltä iltataivaalla, naapurin punainen traktori kulkee väsymättä uomiaan sen alla. Istahdan yhdelle paaleista ja katselen kun tytöt kiipeilevät ja hyppivät niillä. Pieninkin pääsee vihdoin ilman apua ylös, silmät tuikkivat ilosta. Maatilan tivolissa ei ole aukioloaikoja, aurinko sulkee portit hetkeksi avatakseen ne jälleen huomenna uusille seikkailuille. Isännän tivolissa ovet ovat auki ympäri vuorokauden, siltä tuntuu. Juoksemme molemmat omilla kuivureillamme, ajattelen kun illan puhteena mankeloin vielä valkeita lakanoita saapuville vieraille, mietiskellen nostaako pöytä kesäkuistilta jo pois, onko liian kylmä aamuisin. Siihen työhön tarvitaan kaksi, missä välissä, mietin kun onneksi isä ja äiti saapuvat kuin tilauksesta katsomaan tätä sirkusta joka  täällä tänään tuntuu vierailevan.

Lehtijutussa sanotaan että kylänraitillamme on hiljaista, niin on, ja silti eletään vuoden kiireisintä aikaa. Tuuli havisuttaa haavanlehtiä pieninä helistiminään, koneiden äänikin kuin kuuluu tänne, se ei häiritse. Huomaan, että tunnistan omien traktoreiden äänet jo kaukaa. Miten hiljaista olikaan aikaan ennen koneita, miltä kuulosti kun heinää nostettiin seipäille kuivumaan?

Puut katselevat korkeudesta kun aurinko kultaa pellavapäiden leikkejä, hetki sitten mäkeä ylös asteli morsiuspari elokuun tummansinisen yön helminä, onni loisti kasvoilta. Huomenna tytöt menevät mummilaan yöksi, ja saan kuulla miten mummin ikkunan takana laidunsi kameleita ja taikahevosia. Kimaltaa.









perjantai 16. elokuuta 2013

emäntiä

Vanhat ikkunalasit ovat pestyinä kuin syksyisen puron ensijäähän pysähtynyt pinta. Puroja risteilee mielessä sillä niitä risteilee ikkunoiden takana, on satanut monta päivää peräkkäin. Avaan jälleen uuden ison ikkunan ja huomaan ettei tässäkään ole saranaa, saan sen kiinni syliini ja nostan seinää vasten nojaamaan. On kuin avaisi joulukalenterin luukkuja ennen aikojaan, jokainen ikkuna tuntuu olevan yllätys, erilaisella mekanismilla kiinni. Tänään pesen ne vain välistä ja päältä, vaikka vanha emäntä sanoikin roikkuneensa henkensä kaupalla ikkunasta pesten niitä ulkopuolelta, ihan kuten kirjan Naisten työt, pitkiä päiviä, arkisia askareita kuvassa. Ostin opuksen hiljattain taloon kuuluvaksi. Se kertoo perinteisistä naisten töistä maaseudulla ja niiden muuttumisesta. Hyppään mielessäni entisajan maataloon, näen miten naisia käyskentelee ympäri pihapiiriä askareissaan, tekevät saippuasta lähtien kaiken itse. Käsipareja on monta, nuorempia ja vanhoja, kaikki yhdessä. Liikuttavaa. Paljon työtä, paljon enemmän varmasti kuin nyt, mutta yhteisöllisyyden side kantamassa päivästä toiseen.  Käyn vaihtamassa pesuveden vatiin ja palaan ikkunan ääreen, tässä talossa ei nyt ole muita.

Ystävä soittaa, puhuu miten syksyn saapuminen saa aikaan kaipuun kesän tuuliin ja vapauteen, lapsuuden äärettömään viattomuuteen, tuo mukanaan haikean tunteen ajan kulumisesta. Suuntaan mietteissäni askeleeni kohti saunaa, joka odottaa myös pesijäänsä. Minulla on kengät jalassa toisin kuin kollegoillani silloin ennen, jolloin kenkiä säästettiin kirkkopyhiin ja kuljettiin paljasjaloin, muistelen kuvaa kirjassa joka sai hätkähtämään, niin arkinen yksityiskohta menneestä arjesta.

Puutarha lainehtii vedestä. Koira on ehkä tänään ainoa, joka nauttii siitä. Me muut toivomme puintipoutaa, uintipoutaakin vielä, toivomme loppukesän aurinkoa ja niitä kaihoisia iltoja kun vilja heiluu hiljaa tuulessa, laskevassa auringossa kajastaa kaunis maa ja ilma tuoksuu jo syksyn puolukoille, kostealle metsälle. Avaan saunan oven ja jätän puukenkäni oven viereen. Saunatonttu luikahtaa seinän koloon kun laitan puhelimestani musiikkia, lauteiden pesuun sopivaa. Pidän tästä hetkestä vaikka se kuluukin työn touhussa. Se on ikiomani. Ennen ehkä emännät ja piiat lauloivat yhdessä työtä siivittääkseen, nauttivat siitä hetkestä, mietin ja ajattelen että pyydän äitiäni joskus kanssani pesemään loppuja ikkunoita. Seuraksi.

Saunan pienestä ikkunasta näen miten puiden lehdet kiiltävät sateessa kuin viimeistä päivää ennen putoamistaan siilien tyynyiksi ja peitoiksi, niiden talven varalle. Aamun kaupunkimatkalla näimme tyttöjen kanssa auton ikkunasta suuren lintuparven istuvan pellon yllä kiertelevillä puhelinlangoilla. Miten ne tietävät milloin on aika lähteä pitkälle matkalle kohti etelää, edes milloin lennähtää tuohon langalle istumaan yhtä aikaa, pohtii kai jokainen sukupolvi vuorollaan. Ikkunoita aikaan ennen ja ikkunoita aikaan nyt, ikkunoita aikaan ihan kohta, kun kaukana lämpimissä maissa pohjoisen linnut laskeutuvat lepäämään.

Sade on jo hellittänyt. Ajan puimurin perässä ja katselen kun se puhkuu läpi pienten metsäteiden, ilta-aurinko kultaa metsänlatvaa ja puimuria, lapset turisevat takapenkillä unista tarinaansa ja radiossa soi Kuka keksi rakkauden. Tunnelmassa on jotain ihmeen aitoa, käsin kosketeltavaa. Oksat taipuvat metsän hämärässä hiljaa, antavat tilaa nykyhetkelle, alkaa aukea ja kohta sarastaa pelto. Toivon että aamulla sarastaisi aikainen aurinko. Tulee mieleen, ettei näitä polkuja ollut kai aikanaan suunniteltu ajettavaksi näin suurilla koneilla, koneilla laisinkaan, kuka tietää. Mies on valmis ja käännymme kotiin. Tämä pelto nimettiin esikoisen mukaan silloin kun hän syntyi. Kastevesi kaadettiin vichypullosta pellolle, silloin oltiin kaiken alussa, täällä maatilalla. Muistan sen hetken. Kuopuksen kastevesi on vielä isännänhuoneen hyllyllä, Pommac-pullossa odottamassa omaa hetkeään. Huomaan että olen alkanut pitää näitä maisemia jo kotimaisemina. Hyvä niin.










perjantai 2. elokuuta 2013

jalo kuu

Tuuli tuulee kuumaa ja kaikki äänet ympärillä etääntyvät jonnekin kauas, työn ääniä ja pian yön kun utuinen helle laskee päivää iltaan. Tuttu pöllö huhuilee jossakin puiden suojissa. Tiedän että lepakot lentelevät äänettöminä hedelmäpuiden yllä heti hämärän peitellessä pihamaan. Kuivuri humisee tuttua hurinaansa alapihalla ja on tuutulauluna lasten unille, tulee avoimista ikkunoista aikuistenkin uniin. Se on hyvä ääni nukahtaa.

Aamulla kun herään, katson ikkunasta ja näen pikkuisen siilin etsivän aamiaistaan puutarhan nurmikolla. Sen yhtä pienet sisarukset nuuskivat lähistöllä ja nopeasti laskettuna niitä on ainakin viisi. Voi tervetuloa meille! Tuotte tuulahduksen lapsuuden kesistä, tulkaa peremmälle.

Kun aamukaste on haihtunut ja toinen mukillinen aamukahvia jäähtynyt jonnekin ison talon hyllyn reunalle, astun ulos ja käyn laittamassa kärrykuivurin päälle. Pääskyset syöksyilevät melkein silmille ja ymmärrän että ne ovat rakentaneet pesänsä siihen ylisille. Tikka koputtaa jossain lähistön puussa, tasainen ääni kumisee ilmoille. Pieni villieläintarha elää omaa elokuutaan ja valmistuu syksyn tuloon.

Palaan takaisin talolle jossa lapset juoksevat yöpaidoissaan ainakin lounasaikaan asti, ihan parasta muistelee mieheni omaa lapsuuttaan. Aina uusia lapsuuden kesiä kun ei ole kiire minnekään, ollaan tässä kotona, kaikki yhdessä. Yhden perheen elämä kiertämässä verkkaista kehäänsä yhden talon ja tilan ympärillä. Sitä ajatusta mietin ja kannattelen mukanani ihan jokainen päivä.

Iltapäivällä saapuu asukkaita. Pahoittelen heille ettei ruohoa tänään saatukaan leikattua, ruohonleikkuri hajosi ja mies on pellolla. Sitten vien heidät uskollisen karviaismarjapensaan juurelle ja sanon onni onnettomuudessa kai kuitenkin ja näytän liikuttavat piikkipallerot. Tytöt maistavat karviaisia, vieraatkin.

Huomaan, että pellot alkavat pikku hiljaa muuttua kullankeltaisiksi ja niiden nimet vihdoinkin jäädä mieleen. Tiedän mistä tyttöjen kanssa nyt haetaan mies tai mihin saa viedä kahvia jos ehtii. Ainakin melkein aina. Alan haravoida pihakäytävää tuulten puhaltamista roskista ja nypin rikkaruohoja sieltä täältä, joka puolelta pitäisi. Uskollinen perenna kipuaa talon seinustaa vasten samassa sekamelskan kaupungissa missä jo kukkineet lupiinit ja kielot, joiden marjat pian loistavat punaisina kaiken vihreän seasta. Siilit eivät viihdy liian siisteissä pihoissa, kuulin aamulla uutisista. Me viihdymme siilien kanssa, ajattelen kun istahdan hetkeksi kiviaskelmille raparperien viereen auttamaan lapsia itse askarrellun luontokirjan kanssa. Äiti, miten kirjoitetaan siili?