Pakenen ajatuksineni sisälle kun lapset ryntäävät leikkimään seikkailuleikkiään ulos viidakkoon. Tänään rakastan tätä taloa poikkeuksellisen paljon. Tässä se seisoo tutun turvallisena. Vaahterat luovat auliisti vihreän kesäkaton sen ylle ja pääskyset kylpevät taivaan sinessä. Sisällä talossa on viileää. Avaan vielä kaikki vanhat peiliovet apposelleen, ikkunoita joka puolelta tuonne vehreään pihaan ja hengitän syvään kun pieni tuulenvire puhaltaa kasvoille. Tiedän että kun talven tuulet puhaltavat on näissä ikinurkissa ihan erilainen tunnelma, mutta tänään se tuntuu kaukaiselta. Kun talo hengittelee rauhaisasti, on itselläkin kummallisen rauhallinen olo. Ei jaksa kiirehtiä, askareet valmistuvat pikku hiljaa ja illaksi suunniteltu uimaretki viilentää ajatukset jo valmiiksi. Kahden sukupolven miehiä tulee pian lounaalle kuivurityömaalta, raparperipiirakka odottaa uunia. Katson kaukaisuuteen ja huomaan että aurinko saa ympäröivät pellot hehkumaan lukemattomissa vihreän sävyissä, tuovat mieleen lapsuuden parhaimman lahjan, taiteilijatarvikeliikkeestä ostetut puuvärit joissa erilaisia vihreitäkin oli useita ja kaikilla sävyillä oli omat ihanat nimensä. Ehkä ne ovat vielä tallessa jossain? Pelto on se aarre, lukee pienessä lehtileikkeessä isännänhuoneen seinällä.
Miehen veljeltään saama isännänviiri liehuu uljaana kesätuulissa. Täällä ollaan, kotona.