Aamuhämärissä päivittelin taas puoliääneen miten yksi talo voi niin kirjaimellisesti pyörittää perhettään ympärillään. Koko päivän olemme ensin keränneet myrskyn jälkeisiä risuja ympäri pihamaata joka juuri oli haravoitu talvikuntoon, sen jälkeen siivonneet ja suunnitelleet, pohtineet, taloa ja talon vuoksi. Kesällä ei pohdita tai suunnitella, silloin tehdään mitä ehditään, olen jo oppinut.
Sytyttelen valoja alakerran huoneisiin miehille valmiiksi ja tulen ruokasaliin, josta eräänä verkkaisena syyskesän päivänä päätin repiä puoliksi kuprulla olevan korkkimaton pois. Olin aamiaiskattausten aikaan jo pitkään katsellut alta pilkottavaa lautalattiaa kaihoisasti. Siinä se nyt on, esillä, kaikin puolin tyhjänä suuri vanha tila, odottamassa tapetinpoistoa, lattiamaalia, hyllynrakentajaa... Huomaan miettiväni, miten kaikki remontit, korjaukset ovat lähestulkoon vain sen vuoksi, että olisi kaunista senhetkisille ihmisille. Kun talossa tänään hääritään pikkutunneille oikeasti tärkeän korjausurakan parissa, ovat useimmat remontit tosiaan vain pintaa, turhuuttakin, pohdin. Kautta aikojen on haluttu oman elinpiirin rakennuksilla ilmaista itseä, omaa perhettä. Samalla tullaan ilmaisseeksi omaa kansaa ja sen tapoja, mietin ja huomaan ajattelevani maatalousmuseon pihalla kauniissa rivissä seisovia latoja. Aikanaan kun niitä rakennettiin, ne rakennettiin käyttöön, jokainen omassa elinpiirissään ympäri silloista Suomea. Kaikkien niiden tarinat saivat alkunsa. Ajankuvaa tuleville polville hetkistä jotka muuttuvat menneeksi päivä kerrallaan, vuosi kerrallaan. Muuttuvat muistoiksi, tuoksuiksi ja kuviksi suvun sydämiin, moniin mieliin jotka kulkevat talon, tai vaikka ladon, kautta, sen kanssa. Sillä hetkellä kun ajelehdit päämäärättä tapettimallien ja kangasnäytteiden valtameressä aniharva ajatus jaksaa kantaa noin kauas, mietin. Kun nyt katselen taloa hiirenhiljaisessa pimeässä, sen vanhaa lempeänväristä tapettia joka löytyi nykyisen pinnan alta, ymmärrän yhä paremmin että sanassa turhuus on paljon huonoa kaikua, jota en toivoisi tähän.Voiko olla kaunista elintärkeää turhuutta, turhuutta vain koska se ei ole pakollista? Niille ihmisille jotka päivästä toiseen jaksavat hämmästellä kaunista puuleikkausta vanhassa renginkaapissa tai maalausta perintöarkun pinnassa, heille se on olemassa, kiitos siitä mietin.
Huomaan ahdistuvani taas vähäsen ajatuksesta, että tämän huoneen pitäisi olla valmis ja toivon mukaan kauniskin joulukuun alkuun mennessä kun metsämiehiä saapuu vieraaksi ja talo muuttuu täyden palvelun majataloksi, vanha emäntä ehtoisaksi kokiksi. Miten takkatuli palaa salissa, lämpimät juomat levittävät lempeää tuoksuaan talvi-iltaan ja herrasmiesten iloinen puheensorina täyttää talon, joka pullistelee ylpeänä. Ajattelen miten sen valot loistavat pimeällä kylällä kuin vuosisatojen takainen joulukirkko sysimetsän keskellä rekimatkalaisten väsyneiden silmien edessä, kun he vihdoin ovat perillä. Kello löi jo viisi, lapset herätkää, huomaan ajan kulkevan määrätietoisesti kuin miesten askeleet yläkerrassa, patterilta patterille. Kuu seuraa meitä ylhäältä, kurkistaa ikkunan takaa, saa aikaan ajattoman olon, äärettömän.
Rakastan vanhoja taloja, etenkin tätä meidän vanhaa taloamme, sen jokaista ulkorakennustakin rakastan. Piipahtelen vanhalla viljamakasiinilla ja mielessäni luon sinne häähuonetta, korkealle puiden tasalle piilopaikkaa. Lautalattia ja kiviseinät ovat hämmästyttävän siistit, viljalaarien kannet jo naulattu umpeen mutta kiviseinien sisällä tallessa on vaakoja ja kauniisti maalattuja numeroita muistuttamassa että täälläkin aherrettiin arjen askareissa joskus. Päärakennuksen kivijalan kellarissa käyn välillä ihastelemassa rustiikkista tulipesää ja sen irronneita uuninluukkuja, ja tiedän että hirsiaitta joka aikanaan siirrettiin toiselta tilalta tänne ottaisi yöpyjät avosylin vastaan. Rakastan kaikkia muitakin vanhoja taloja, ja unelmissani olisin Lars Sjöbergin kaltainen vanhojen talojen pelastaja.
Huomaan että korkeat huoneet viilenevät yön pimeydessä. Etsin villatakkia ylleni ja äkkiä muistan liimapaperin joka odottaa talven tuloa ja tiivistettäviä ikkunanrakoja siivouskomerossa (pikku huoneessa jossa on oma maitolasinen ikkuna josta päälle unohtunut valo tuikkii ujosti. Komerossa jossa on lukemattomia koukkuja, avaimia, kulunut lattia ja joka on ehkä joskus ollut jotain aivan muuta.). Taas yksi puhdetyö, talo tarjoaa naurahdan ja otan rullan käteeni.
Aika siirtää hellästi eteenpäin, taloakin, joka välillä koreilee uusissa vaatteissaan, joista toivon että ne olisivat sen kaltaiset, että ne kunnioittaisivat jo elettyä elämää ja sulautuisivat sopuisasti suurempaan kuvaan. Ajattelen usein niitä ihmisiä jotka täällä ennen meitä ovat asuneet ja niitä, jotka meidän jälkeemme täällä asuvat, remontoivatkin, ihan varmasti. Lasken liimapaperirullan kirjapinon päälle, päälimmäisenä on viime aikoina inspiraation lähteenä toiminut Yhdeksän taloa ja kirkko, sen alla värikarttoja vanhoista pellavamaaleista, okrankeltaista, kartanonkeltaista, kööpenhaminanvihreää ja vuoristonsinistä... Tiedän että nukahdan tänäkin iltana pohtiessani täydellistä lattian väriä. Mies ihmettelee miten yhden verhoilukankaan tai tapetin, maalin valitseminen on niin työlästä. Hänellä ei ole aavistustakaan, hymyilen. Käyn peittelemässä tytöt tiukemmin, tänä iltana he nukahtivat kaksien villapeittojen alla. Koitan kädelläni lastenhuoneen patteria, se tuntuu lämpimältä taas.
P.S. Komeron tarinasta vielä, vanha emäntä käytti siivouskomeroa tukkukaappinaan, jota nimeä hän siitä vieläkin käyttää. Opin sen aivan äskettäin kun turisimme täällä tilan keittiössä yhteisissä töissämme.
