Haluaisin kirjoittaa, miten elonkorjuu on hiljalleen taas alkamassa ja ilmassa leijuu kuin taikapölyä. Kiireisiä askelia, odottavia katseita ja jotain kaunista kaukaista kaikua perinteiden kietoessa kokeneet kätensä nykyisyyden nuorille harteille. Miten ikimummi pyytää pieniä tyttöjä tutulle hernepellolle yhdessä herneitä poimimaan, miten mustikkametsässä aika pysähtyy, "äiti mä istun tässä mun mollukkapaikassa vielä vähän aikaa."
Kirjoittaisin iltakävelyistäni kylän poluilla kun missään ei ole ketään, vain minä ja rapiseva hiekka jalkojen alla. Kertoisin miten jossain täälläkin joku lämmittää saunaa ja savuntuoksu tulvii nenään viilentyvässä kesäillassa, turvallisimpia tuoksuja, mietin samalla kun kuuntelen miten lintu laulaa unilauluaan metsän sylissä. Haluaisin kirjoittaa niittykukista, jotka reunustavat kiemurtelevia maalaisteitä ja siitä miten ajattelen että tuosta saisi kauneimman hääkimpun kun vain avaisi sylinsä ja poimisi.
Kertoisin miten tuntuu, että kesä suhahtaa ohi kuin kaunis pääskynen kun avaan ovet talliin ja päästän sen tietämättäni vapaaksi. Kirjoittaisin miten mietin onko ilmassa jo nyt aavistus syksystä. Ehkä se onkin koko ajan hiukan läsnä, saunan nurkalla ja aitan alla odottelemassa, lepäämässä, puhaltaakseen sitten hellästi ruskan ensi lehdet auringonkukkien ja pihalle unohtuneiden pienten hellehattujen päälle. Pääskysten muutto ja paluu samassa hätäisessä hetkessä kun huomaa että sade joka pisaroi ikkunaan onkin yhtäkkiä kylmempää ja liimaa tullessaan koivun kellastuneita lehtiä tuulilasiin, kotiportaille.
Kertoisin miten sadonkorjuun aika on yhtä aikaa juhlavaa ja haikeaa, kaunista ja uutta lupaavaa. Joka ikinen vuosi.
Kertoisin näistä kaikista, jos tietäisin miten kutoa ne yhdeksi tarinaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti