emäntiä

Vanhat ikkunalasit ovat pestyinä kuin syksyisen puron ensijäähän pysähtynyt pinta. Puroja risteilee mielessä sillä niitä risteilee ikkunoiden takana, on satanut monta päivää peräkkäin. Avaan jälleen uuden ison ikkunan ja huomaan ettei tässäkään ole saranaa, saan sen kiinni syliini ja nostan seinää vasten nojaamaan. On kuin avaisi joulukalenterin luukkuja ennen aikojaan, jokainen ikkuna tuntuu olevan yllätys, erilaisella mekanismilla kiinni. Tänään pesen ne vain välistä ja päältä, vaikka vanha emäntä sanoikin roikkuneensa henkensä kaupalla ikkunasta pesten niitä ulkopuolelta, ihan kuten kirjan Naisten työt, pitkiä päiviä, arkisia askareita kuvassa. Ostin opuksen hiljattain taloon kuuluvaksi. Se kertoo perinteisistä naisten töistä maaseudulla ja niiden muuttumisesta. Hyppään mielessäni entisajan maataloon, näen miten naisia käyskentelee ympäri pihapiiriä askareissaan, tekevät saippuasta lähtien kaiken itse. Käsipareja on monta, nuorempia ja vanhoja, kaikki yhdessä. Liikuttavaa. Paljon työtä, paljon enemmän varmasti kuin nyt, mutta yhteisöllisyyden side kantamassa päivästä toiseen.  Käyn vaihtamassa pesuveden vatiin ja palaan ikkunan ääreen, tässä talossa ei nyt ole muita.

Ystävä soittaa, puhuu miten syksyn saapuminen saa aikaan kaipuun kesän tuuliin ja vapauteen, lapsuuden äärettömään viattomuuteen, tuo mukanaan haikean tunteen ajan kulumisesta. Suuntaan mietteissäni askeleeni kohti saunaa, joka odottaa myös pesijäänsä. Minulla on kengät jalassa toisin kuin kollegoillani silloin ennen, jolloin kenkiä säästettiin kirkkopyhiin ja kuljettiin paljasjaloin, muistelen kuvaa kirjassa joka sai hätkähtämään, niin arkinen yksityiskohta menneestä arjesta.

Puutarha lainehtii vedestä. Koira on ehkä tänään ainoa, joka nauttii siitä. Me muut toivomme puintipoutaa, uintipoutaakin vielä, toivomme loppukesän aurinkoa ja niitä kaihoisia iltoja kun vilja heiluu hiljaa tuulessa, laskevassa auringossa kajastaa kaunis maa ja ilma tuoksuu jo syksyn puolukoille, kostealle metsälle. Avaan saunan oven ja jätän puukenkäni oven viereen. Saunatonttu luikahtaa seinän koloon kun laitan puhelimestani musiikkia, lauteiden pesuun sopivaa. Pidän tästä hetkestä vaikka se kuluukin työn touhussa. Se on ikiomani. Ennen ehkä emännät ja piiat lauloivat yhdessä työtä siivittääkseen, nauttivat siitä hetkestä, mietin ja ajattelen että pyydän äitiäni joskus kanssani pesemään loppuja ikkunoita. Seuraksi.

Saunan pienestä ikkunasta näen miten puiden lehdet kiiltävät sateessa kuin viimeistä päivää ennen putoamistaan siilien tyynyiksi ja peitoiksi, niiden talven varalle. Aamun kaupunkimatkalla näimme tyttöjen kanssa auton ikkunasta suuren lintuparven istuvan pellon yllä kiertelevillä puhelinlangoilla. Miten ne tietävät milloin on aika lähteä pitkälle matkalle kohti etelää, edes milloin lennähtää tuohon langalle istumaan yhtä aikaa, pohtii kai jokainen sukupolvi vuorollaan. Ikkunoita aikaan ennen ja ikkunoita aikaan nyt, ikkunoita aikaan ihan kohta, kun kaukana lämpimissä maissa pohjoisen linnut laskeutuvat lepäämään.

Sade on jo hellittänyt. Ajan puimurin perässä ja katselen kun se puhkuu läpi pienten metsäteiden, ilta-aurinko kultaa metsänlatvaa ja puimuria, lapset turisevat takapenkillä unista tarinaansa ja radiossa soi Kuka keksi rakkauden. Tunnelmassa on jotain ihmeen aitoa, käsin kosketeltavaa. Oksat taipuvat metsän hämärässä hiljaa, antavat tilaa nykyhetkelle, alkaa aukea ja kohta sarastaa pelto. Toivon että aamulla sarastaisi aikainen aurinko. Tulee mieleen, ettei näitä polkuja ollut kai aikanaan suunniteltu ajettavaksi näin suurilla koneilla, koneilla laisinkaan, kuka tietää. Mies on valmis ja käännymme kotiin. Tämä pelto nimettiin esikoisen mukaan silloin kun hän syntyi. Kastevesi kaadettiin vichypullosta pellolle, silloin oltiin kaiken alussa, täällä maatilalla. Muistan sen hetken. Kuopuksen kastevesi on vielä isännänhuoneen hyllyllä, Pommac-pullossa odottamassa omaa hetkeään. Huomaan että olen alkanut pitää näitä maisemia jo kotimaisemina. Hyvä niin.