huvikumpu

Kuistin ikkunat katsovat puutarhaan vanhalle kiviselle uima-altaalle päin. Sammaleen peittämät kiviraput vievät alas altaalle ja pihakoivujen lehdet välkehtivät auringossa ja kesätuulessa. Täällä olen viettänyt muutaman kesäpäivän herätellen kuistia, pessyt ikkunoita ja valmistellut esikoisen syntymäpäiville puutarhajuhlia.

Takapihan puolella olevalta kuistilta näkee paljonkin elämää kesäisenä päivänä. Veli on tullut leikkaamaan nurmikkoa ja vaalii omia kesätyömuistojaan, kiitos avusta! Mies kerää pihalta viimeisiä roskakasoja ja pelaa välillä lasten kanssa krokettia, nauru raikuu pihapiirissä. Vanha koira viihtyy tutulla paikallaan kiven luona varjoissa, nousee silloin tällöin juoksemaan pallojen perässä muiden mukana. Linnut pitävät pihaa omanaan ja liitelevät joka puolella.

Samalla kun pesen ikkunoita järjestän ajatuksissani juhlapöytiä ulos vanhalle kivipatiolle, tai voisinhan kantaa ne uima-altaan pohjalle, nostaa lyhtyjä sen reunoille kesäillan hämärää odottamaan. Tähän kuistille sopisi paperilyhtyjä ja itsetehtyjä viirijonoja, mummin pitsiliinoja koristamaan vanhoja tuoleja. Veli ehdottaa uima-altaan kunnostamista, siitäkin haaveilen, kuten haaveilen allastalosta, joka olisi tehty takapihan vanhaan mehiläismökkiin... Kutsumme kuistia lasten kanssa Huvikummuksi, se on aivan Pepin talon värinen, unelmien värinen jos unelmat olisivat  hattarakarkkia ja minttujäätelöä. Unelmia on täällä ainakin helppo keksiä katonrajaan leijumaan huomaan, kun ajatukseni harhautuvat pilvilinnoihin ikkunanpesun sijaan.

Ilta alkaa hämärtyä ja kuistiin osuu ilta-aurinko. Miehet jatkavat päivällisen jälkeen vielä töihinsä ja tylleröt tulevat liikuttavan tahmaisina pihalta iltapesulle. Ei näistä kesäilloista ikinä haluaisi päästää irti. Ehkä ne säilyvätkin vaaleanpunaisen kuistin katonrajassa tallessa, yhdessä unelmien kanssa.

Käyn sulkemassa kuistin oven, vihreä jatkuu puutarhassa äärettömiin, tuntuu että siihen ja sen tuoksuun voisi sukeltaa helteisen päivän päätteeksi. Nähdään huomenna taas, muutamat ikkunaruudut odottavat vielä haaveilijaa. Ai niin, tiesittekö muuten, että tämä kuisti ja sen yläpuolella oleva parveke ovat joskus olleet talon etupuolella? Kiehtovaa, mutta siitä kerron sitten joku toinen kerta.

 

tallessa

Kunpa saisin alkukesän aamujen tuoksun pulloon. Säilyttäisin aarteena, salassa talven viimalta.

Vaahterankukkia tuikkii pieninä vihreinä lyhtyinä pihapuiden oksilla, ne täyttävät ilman huumaavalla tuoksullaan. Taivaasta huomaa, että on tulossa helteinen päivä. Häivähdys raparperia ja ruusunnuppua tulvii nenään kun avaan makuuhuoneen ikkunan ja karkaa sisälle taloon herättelemään lapsia. Aamukasteisen ruohon tuoksu sekoittuu suloiseksi sekamelskaksi muokatun pellon tuuliin, ne leijailevat käsi kädessä pölypilvenä traktorin vanavedessä. Pieni päärynäpuu on linnunlaulusta aloittanut työnsä, kasvattaa lehtiä ja pian kukkia. Voikukat odottavat pieniä seppeleentekijöitä, nekin näyttävät kauniilta.

Jos tämän saisin talteen, sinisen taivaan ja aamuauringon siihen, lämmittämään huvikummun väristä kuistia.

Tervetuloa hentoinen kesä, oli ehtinyt tulla jo kova ikävä sinua.

musta vahakantinen vihko

Äitienpäivänä nostettiin lippu salkoon. Se heilui tuulessa ja pilvet lipuivat taivaalla, ehkä maailman ääriin ja takaisin, mistä tietää. Liikuttavaa, joka kerta, näin keväällä etenkin kun kotimaa on kirjaimellisesti sormien välissä, saappaiden alla ja mielessä, hymyssäkin kun kaikki sujuu niin kuin pitää.

Löysin alkuvuodesta sattumalta keittiöstä mustan vahakantisen vihon. Se oli toiminut emännän kirjanpitovihkona yli seitsemänkymmentä vuotta sitten.Siihen oli kauniisti mustekynällä kirjattu "Suomen lippu", päivämäärä ja hinta perässä. Samaisessa vihossa oli myös päivä, jolloin olohuoneen vanha flyygeli oli ostettu, kun taloon oli ostettu elonkorjuukone vuonna 1938 ja niin edespäin. Ihan huikeata, ajattelin. Näinä digitaalisina aikoina olisi ihanaa jos joku joskus vielä kirjoittaisi jotakin oikeasti ylös, vihkoon tai paperille, arkisiakin asioita, ja sitten joku löytäisi sen muistiinpanon paljon myöhemmin. Arjen historia on kai sitä kallisarvoisinta tietoa, sen hippusetkin avaavat verhoa menneeseen, miten ennen oikeasti elettiin, jokapäiväistä elämää. 

Selaan vihkoa vielä, löydän myös anoppini ylös kirjaamia hetkiä ajalta jolloin hän odotti tilan tulevaa isäntää, miestäni. Niissäkin kirjoituksissa pohditaan säätä, toivotaan hyvää, parasta. Lohdullista, miten pieni vihko voi luoda turvallisuutta ympärilleen. Että on täällä ennenkin eletty, mekin pärjäämme.

Ilta hämärtyy, räkättirastaat pitävät konserttiaan ja katselen puutarhaa, ruoho pitäisi ajaa. Ehkä jonain ihan tavallisena päivänä kirjoitan itsekin muutaman rivin tuohon mustaan vahakantiseen vihkoon ja toivon että joku joskus taas löytää sen. Kirjoitan vaikka siitä miten vuonna 2013 toukokuussa lapset eivät enää millään malttaisi tulla sisälle kun vihdoinkin on lämmintä ja sammuvat iltaisin kuin pienet saunalyhdyt pieniin sänkyihinsä, toinen isän vanhaan ja toinen äidin, ja nukkuvat niissä kuin sylissä melkein.

wish it was downton's

Haluaisin Downton Abbeystä sen soittokellon, joka on palvelusväen kerroksessa. Pieni kello kilahtaa kun joku yläkerrassa tarvitsee jotain, ehkä kirjastossa tarvitaan lisää sherryä tai on aika pukeutua illalliselle. Aika ajoin toivoisin myös sitä väkeä, joka alkaa toimia kun yksi kelloista kilahtaa. Usein huomaan kuitenkin ajattelevani kaiholla myös tämän talon entisaikojen kuhinaa. Silloin kun keittiössä hääri piika ja piian apulainen, kun oli renkejä ja tilanhoitajia, karjanhoitajia. Paljon väkeä meni ja tuli, teki työtään, auttoi missä tarvittiin. Soittokellosta en tiedä, mutta ehkä täällä oli vellikello, joka armahti työteliästä väkeä hetken taukoon, kuka tietää. Miten nopeasti kaikki on oikeastaan muuttunut niinkin ikiaikaisessa asiassa kuin maanviljely. Niin pellolla kuin keittiössä. Nyt meitä herää täällä talon töihin kaksi, mutta talo on pysynyt samana, maakin. Kiehtovaa, mietin samalla kun etsin imuria. Ajatuksissa on helppo matkustaa tuohon kauniiseen englantilaiseen herraskartanoon, ja voi melkein kuulla hevosvaunujen rullaavan etupihan täydelliselle soralle, kuulla kuinka kristallilasit kilahtavat heleästi jossain kauempana..

Mitä minä silloin tekisin, jatkan ajatusta. En ehkä lainkaan huomaisi etupihan nurmikolle ensi kertaa nousseita valkovuokkoja, sillä joku olisi jo ehtinyt siistiä pihan ja puutarhan. En tietäisi miten hyvältä tuntuu, kun kaikki huoneet on siistitty ja laitettu kuntoon odottamaan asukkaita. Täällä pienessä maalaiskylässä lähimpänä tuota mennyttä kartanoiden maailmaa ovatkin ehkä pikkuiset tytöt, jotka tyllimekkoihin pukeutuneina juoksevat puutarhassa tiarat kallellaan ja ihastelevat ihan yhtä lailla voikukkaa kuin istutettua ruusuakin. Tai hetket kun vaihdan esiliinani siistimpään aamiaista varten ja salaa ihastelen vanhoja hopeisia sokeripihtejä jotka ovat tulleet talon perintönä.

 On iltapäivän hengähdystauko. Kaadan kahvia sinivalkoiseen emalimukiin, joita löydän vintiltä aina kun sinne salaa katoan. Ne ovat nyt menneiden aikojen aarteita, mutta tarunhohtoisten kartanoiden aikaan huomaan niiden olleen käytössä sen ajan vankiloissa.. Kaikki on suhteellista, aikaansa sidottua, mietin. Katselen näitä korkeita huoneita ja huomaan hämähäkin seitin vanhan nuottikaapin kyljessä. Muistan vanhan emännän sanoneen sen olevan onnenseitti, joten annan sen olla. Ehkä emäntien salainen sopimus, mutta tähän hetkeen en tarvitse soittokelloa. Aika kaukana downtoneista, mutta turvallisesti down to earth täällä peltojen sylissä, vain läheinen rautatie muistuttaa maailman vilinästä.

   

kiltti pelto

Tuuli tulee puuskissa. Se levittää vaahteransiemenet vasta haravoidusta kasasta pihoille ja teille. Lentäkää vain, minulla on aikaa ottaa teitä kiinni. Ehkä teistä kasvaa pieniä vaahterasiskoja näille isoille, jotka suojaavat taloa. Suren jo valmiiksi sitä päivää, kun ikipuut joudutaan kaatamaan. Mutta, silloin on teidän vuoronne pienet, kasvaa ja luoda pihamaa sellaiseksi kuin se aina olisi ollut juuri niin.

Eilen oli kylvöpäivä. Mies kylvi vehnää, lapset leskenlehtiä pieniin ruukkuihin, olivat pakahtua onnesta, miten hienosti se onnistui. Minä kylvin auringonkukan siemeniä odottamaan lämmintä maata. Symbolinen ele tälle kesälle, kuiskaan ilmaan toiveen. Että kaikkea olisi sopivissa määrin, vettä ja valoa. Linnut kiertelevät kylvettyä peltoa, etsivät matoja, ehkä vehnää, pohtii esikoinen huolissaan. Kyllä sitä riittää satoon, lohdutan. Traktorista heiluttaa isä ja tytär, vanha koira vahtii että kaikki sujuu. Kotiin kävellessä kerätään sylit täyteen isoja kiviä, pois pellolta, pois hevosvoimien ja pienten siementen tieltä. Kasvakaa vahvoiksi, me olemme hengessä mukana, koko perhe.

Kiltti pelto, älä tule paha sato, tule hyvä sato.