musta vahakantinen vihko

Äitienpäivänä nostettiin lippu salkoon. Se heilui tuulessa ja pilvet lipuivat taivaalla, ehkä maailman ääriin ja takaisin, mistä tietää. Liikuttavaa, joka kerta, näin keväällä etenkin kun kotimaa on kirjaimellisesti sormien välissä, saappaiden alla ja mielessä, hymyssäkin kun kaikki sujuu niin kuin pitää.

Löysin alkuvuodesta sattumalta keittiöstä mustan vahakantisen vihon. Se oli toiminut emännän kirjanpitovihkona yli seitsemänkymmentä vuotta sitten.Siihen oli kauniisti mustekynällä kirjattu "Suomen lippu", päivämäärä ja hinta perässä. Samaisessa vihossa oli myös päivä, jolloin olohuoneen vanha flyygeli oli ostettu, kun taloon oli ostettu elonkorjuukone vuonna 1938 ja niin edespäin. Ihan huikeata, ajattelin. Näinä digitaalisina aikoina olisi ihanaa jos joku joskus vielä kirjoittaisi jotakin oikeasti ylös, vihkoon tai paperille, arkisiakin asioita, ja sitten joku löytäisi sen muistiinpanon paljon myöhemmin. Arjen historia on kai sitä kallisarvoisinta tietoa, sen hippusetkin avaavat verhoa menneeseen, miten ennen oikeasti elettiin, jokapäiväistä elämää. 

Selaan vihkoa vielä, löydän myös anoppini ylös kirjaamia hetkiä ajalta jolloin hän odotti tilan tulevaa isäntää, miestäni. Niissäkin kirjoituksissa pohditaan säätä, toivotaan hyvää, parasta. Lohdullista, miten pieni vihko voi luoda turvallisuutta ympärilleen. Että on täällä ennenkin eletty, mekin pärjäämme.

Ilta hämärtyy, räkättirastaat pitävät konserttiaan ja katselen puutarhaa, ruoho pitäisi ajaa. Ehkä jonain ihan tavallisena päivänä kirjoitan itsekin muutaman rivin tuohon mustaan vahakantiseen vihkoon ja toivon että joku joskus taas löytää sen. Kirjoitan vaikka siitä miten vuonna 2013 toukokuussa lapset eivät enää millään malttaisi tulla sisälle kun vihdoinkin on lämmintä ja sammuvat iltaisin kuin pienet saunalyhdyt pieniin sänkyihinsä, toinen isän vanhaan ja toinen äidin, ja nukkuvat niissä kuin sylissä melkein.