Haluaisin Downton Abbeystä sen soittokellon, joka on palvelusväen kerroksessa. Pieni kello kilahtaa kun joku yläkerrassa tarvitsee jotain, ehkä kirjastossa tarvitaan lisää sherryä tai on aika pukeutua illalliselle. Aika ajoin toivoisin myös sitä väkeä, joka alkaa toimia kun yksi kelloista kilahtaa. Usein huomaan kuitenkin ajattelevani kaiholla myös tämän talon entisaikojen kuhinaa. Silloin kun keittiössä hääri piika ja piian apulainen, kun oli renkejä ja tilanhoitajia, karjanhoitajia. Paljon väkeä meni ja tuli, teki työtään, auttoi missä tarvittiin. Soittokellosta en tiedä, mutta ehkä täällä oli vellikello, joka armahti työteliästä väkeä hetken taukoon, kuka tietää. Miten nopeasti kaikki on oikeastaan muuttunut niinkin ikiaikaisessa asiassa kuin maanviljely. Niin pellolla kuin keittiössä. Nyt meitä herää täällä talon töihin kaksi, mutta talo on pysynyt samana, maakin. Kiehtovaa, mietin samalla kun etsin imuria. Ajatuksissa on helppo matkustaa tuohon kauniiseen englantilaiseen herraskartanoon, ja voi melkein kuulla hevosvaunujen rullaavan etupihan täydelliselle soralle, kuulla kuinka kristallilasit kilahtavat heleästi jossain kauempana..
Mitä minä silloin tekisin, jatkan ajatusta. En ehkä lainkaan huomaisi etupihan nurmikolle ensi kertaa nousseita valkovuokkoja, sillä joku olisi jo ehtinyt siistiä pihan ja puutarhan. En tietäisi miten hyvältä tuntuu, kun kaikki huoneet on siistitty ja laitettu kuntoon odottamaan asukkaita. Täällä pienessä maalaiskylässä lähimpänä tuota mennyttä kartanoiden maailmaa ovatkin ehkä pikkuiset tytöt, jotka tyllimekkoihin pukeutuneina juoksevat puutarhassa tiarat kallellaan ja ihastelevat ihan yhtä lailla voikukkaa kuin istutettua ruusuakin. Tai hetket kun vaihdan esiliinani siistimpään aamiaista varten ja salaa ihastelen vanhoja hopeisia sokeripihtejä jotka ovat tulleet talon perintönä.
On iltapäivän hengähdystauko. Kaadan kahvia sinivalkoiseen emalimukiin, joita löydän vintiltä aina kun sinne salaa katoan. Ne ovat nyt menneiden aikojen aarteita, mutta tarunhohtoisten kartanoiden aikaan huomaan niiden olleen käytössä sen ajan vankiloissa.. Kaikki on suhteellista, aikaansa sidottua, mietin. Katselen näitä korkeita huoneita ja huomaan hämähäkin seitin vanhan nuottikaapin kyljessä. Muistan vanhan emännän sanoneen sen olevan onnenseitti, joten annan sen olla. Ehkä emäntien salainen sopimus, mutta tähän hetkeen en tarvitse soittokelloa. Aika kaukana downtoneista, mutta turvallisesti down to earth täällä peltojen sylissä, vain läheinen rautatie muistuttaa maailman vilinästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti